DNA-tutkimuksia sanotaan viime vuosikymmenten suurimmaksi edistysaskeleeksi rikostutkinnassa. Suomessa DNA-tutkimuksia on tehty rikosten selvittämiseksi jo vuodesta 1991 lähtien, mutta DNA-tunnisteiden rekisteröinti tuli lakimuutosten myötä mahdolliseksi vasta vuonna 1997.
Käytännössä rikoksesta epäiltyjen tai tuomittujen henkilöiden sekä niin sanotun pimeiden rikospaikkajälkien DNA-rekisteröinti aloitettiin Suomessa 1.9.1999, lähes tasan 11 vuotta siten.
DNA-rekisteriin saa tallentaa rikoksesta epäillyn henkilön tunnisteen, jos rikoksen maksimirangaistus on vähintään puoli vuotta vankeutta. Syyttömäksi todetut henkilöt poistetaan rekisteristä. Nykyinen lainsäädäntö on pääosin vuodelta 2004, jolloin DNA-rekisteröintien määrät kasvoivat merkittävästi.
DNA-rekisteri muodostuu kahdesta osasta. Toiseen tallennetaan rikoksesta epäiltyjen ja tuomittujen henkilöiden tunnisteet, toiseen osaan rikospaikoilta kerätyistä ”pimeistä” näytteistä määritetyt ns. tahratunnisteet.
Näyte otetaan tikulla
Henkilörekisteriin DNA-näyte otetaan pääsääntöisesti suun limakalvolta pehmeäpäisellä tikulla.
Rikospaikalta taltioidaan tyypillisesti erilaisia ihmisperäisiä tahroja, joista määritetään DNA-tunnisteet. Näitä tunnisteita verrataan DNA-rekisteriin taltioituihin, tunnettujen henkilöiden DNA-tunnisteisiin. Mikäli tahrasta määritetty DNA-tunniste ja tunnetun henkilön DNA-tunniste ovat samat, saadaan. rekisteriosuma. Kyseessä on vahva näyttö siitä, että rekisteristä löytynyt henkilö on ollut rikospaikalla. Poliisin tehtävänä on selvittää muilla keinoilla, onko kyseisellä henkilöllä ollut osuutta rikokseen.
DNA-tunniste voidaan periaatteessa määrittää kaikesta, mikä sisältää ihmisen soluja, esim. verestä, syljestä, ihosta ja hiuksista.
DNA-rekisterissä on nyt siis 100 000 henkilön tunnisteet ja yli 11 000 tahratunnistetta. DNA-rekisteristä on sen olemassaolon aikana saatu 12 000 osumaa.
DNA-osuma ei ole koskaan ainoa näyttö rikoksesta, joten on mahdotonta sanoa, miten monta rikosta sen avulla on ratkaistu. Sillä on saatu vahvaa tukea näytölle useissa henkirikoksissa, raiskauksissa ja muissa vakavissa väkivaltarikoksissa. Määrällisesti eniten DNA:ta on kuitenkin käytetty erilaisissa omaisuusrikoksissa ja erityisesti rikossarjoissa, joissa se on auttanut kytkemään toisiinsa mm. varkaus- ja murtosarjoja. DNA-tutkimuksia käytetään Suomessa vuosittain yli 6 000 rikostapauksen tutkinnassa.
Rikostorjunnan kansainvälistyminen parantaa entisestään DNA-vertailujen vaikuttavuutta. Suomen ja Viron DNA-rekistereiden välillä on tehty massavertailuja jo vuodesta 2008 lähtien, ja Ruotsin DNA-rekisterin kanssa vastaavanlainen vertailu tehtiin ensimmäistä kertaa vuoden 2009 lopulla.. Tuloksena saatiin useita kymmeniä osumia.
Prümin sopimus mahdollistaa DNA-tunnisteiden, sormenjälkien ja ajoneuvorekisteritietojen automaattiset vertailut EU-jäsenmaiden välillä.
DNA-tunnisteiden vertailussa Suomi on jo päivittäisessä operatiivisessa yhteistyössä Hollannin ja Itävallan kanssa, ja tämä on tuottanut tähän mennessä useita kymmeniä osumia. EU:n tasolla tähtäimenä on, että kaikki jäsenmaat olisivat toiminnassa mukana ensi vuoden syksyyn mennessä.
Asiantuntijoiden yleisen käsityksen mukaan DNA-tutkimuksia voisi hyödyntää rikostutkinnassa vielä huomattavasti nykyistä useammin.
